Uusia tuulia ykskaks, yllättäen.

Täälä aiemmin kerroin millai menin ja irtisanoin itteni. Sillon olin vakaasti sitä miältä et nyt kotielämää, mut mut... Ihmisen miäli on ailahtelevainen. Ihan vaivihkaa huamasin vilkuilevani tyäpaikkailmotuksia ja miättiväni et jos kuitenki. Nyt ku olis vapaus valita, ni miks en valittis. Niin paljo ku lapsiani rakastanki, oon vihdon uskaltanu myäntää et oon samalla ihminen, mikä kaipaa sitä paljo kuulutettua ommaa aikaa.

Noh, Miäs kerran sano et huamasiks paikallislehdesä ku haettiin kerhotätiä (lastenohjaajaa siis). Siälä se oli, piäni ja kaikinpualin huamaamaton ilmotus. Pistin kokeilumiälesä hakemuksen, sain kutsun haastattelluun ja viikko sitte soitettiin et "Onneksi olkoon.". Eilen kävin sopimasa käytännön jutut, sain kouraani ison nivaskan paperia, avaimet ja uuden puhelimen. Ens maanantaina alkaa sit täys hööki. Kaikki tää on tapahtunu parisa viikosa, pää on melkosen pyärällä. Mut silti, edelleen tuntuu hyvältä. Tyä on juur sitä mitä tyältä tällä hetkellä toivon. Tyäajat noudattellee normi päivätyätä, saan siis olla varmuudella illat ja viikonloput kotona. Ja niin ankeelta ja pinnalliselta ku se kuulostaaki, ni tiato tulevasta palkkapäivästä piristää kummasti kans.

Ja silti, ku ihmismiäli (mun miäli ainaki) on monimutkanen, ensimmäiset illat tyän saamisen jälkeen paruin. En ilosta, vaan ahdistuksesta et joudun laittaan mukulat, Pikku-H:n varsinki, päivähoitoon. Sammaan aikaan haluaisin olla töisä ja kotona. Miks ei vaan vois saada kaikkee? Ahdistusta kyl helpotti kummasti se, et varsinki Ellastinen on ihan intona päivähoitoon pääsemisestä. Se on jo pitkään kärttäny et miks hän ei pääse päiväkottiin, ku kaveritki on. Ja nyt ku tiätää et pääsee, kyssyy joka aamu et "Joko tänään, joko tänään?".  Ja ku surkuttelin et miten Pikku-H mahtaa hoitoon menon ottaa, totes Ellastinen et "Älä sure äiti, olenhan minä siellä H:n kanssa. Minä pidän siittä hualen."  Sniif, äitin oma reipas muru. <3

Miältä helpotti myäs se, et oltiin sunnuntaina lastenkonsertisa. Siälä Pikku-H paineli Ellastisen ja muitten alle metristen peräsä, tanssas ja teki tuttavuutta. Ei paljo äitin peräsä oltu, niin kivvaa oli omanikästen kans. Se on rohkee ja sopeutuvainen likka. Luulen et äitillä on enmmän itkusa pitelemistä, ku hoito starttaa. Onneks likkojen pitäs päästä perhepäivähoitajalle, on sit pehmee lasku. Innolla, piänellä haikeudella ja jännityksellä kohti tulevaa. Viimesestä kotiviikosta otetaan kaikki ilo irti. :)

Tää biisi nyt ei varsinaisesti liity ite aiheeseen, mut onpahan soinu pääsä siittä asti ku laitoin ison pyärän pyäriin. Ja hyvä biisi. :)




Ps. Blogihan ei sit ennää oo kotiäitiblogi. Mut kirjottamista en lopeta. Sen luppaan.