Koska kaikisa blogeisa on vähä kissaa...

Sillon ku Maija kävi meillä taannoin, se pyysi mua kirjottammaan piänen kissahistoriikin. Kaikkihan ny kissoista tykkää. Ja en oo tainnukka mainita et meilläki moinen elelee. Ja melkonen tapaus onki. Niinku oli mein eka kissaki. Tää nykynen on numero kakkonen.

Ensiks oli Kaapo. Se eli meillä lyhyen ja vaiherikkaan elämän. Sillä oli joku itsetuhonen viätti, sen verran tiuhaan yhdeksää elämääns kulutti. Kaapo tuli meille kesä-heinäkuusa vuanna 2008, mun pikkusiskon kisu oli sen äiti. Pääsi siis sukulaissijotukseen. Kaapo kuali marraskuusa 2008. Itseasiasa eilen tuli päivällens viis vuatta siittäki. Äkkiä aika mennee. Mut niihin muutamiin elinkuukausiin mahtuki sit paljo.

Se oli aika leikkisä ja villi piäni kollipoika, ja sen huamas. Ku oltiin saatu kaikki rokotteet kohdilleen, oli aika tutustua ulkoilmaan. Hianosa Kaapo- laatalla varustetusa pannasans se tutkaili pihhaa. Erräänä päivänä se tutkailiki sit jäteöljytynnyriä hiukan liianki läheltä. Sain töihin tekstiviästin "Kissa tippu öljytynnyriin, mut on se kunnosa.". En onneks montaa kertaa ollukka Miästä pyytäny sitä tynnyriä peittämään. Noh, ton jälkeen peittiki. Kaapo onneks selvis suuremmitta vammoitta, päivystyksesä käytiin ja pyyhkeellä hinkattiin puhtaaks. Kuntoon tuli, muistoks jäi ennen valkoset, sen jälkeen harmaat raidat. Sen episodin jälkeen ei sit mennykkä kauan, ku Kaapo tahto osallistua ruoanlaittoon. Meni ja maisto chilipalkoo. Ja sai ripulin. Sit se jahtas leluhiirtä, meinaan niin innokkaasti et juaksi päin mein "anopinpallia" eli pitkäpiikistä kaktusta. Siihen ne jäi piikit sen kylkeen roikkumaan. Eiku nyppimään. Kissa murjotti tovin kaapin alla ja pian taas jatko koheltamistans.

Sit alkoki olohuaneen nurkkaan ruikkiminen. Kollin vaistot alko herätä ja samalla alko sen päivänen mouruuminen. Aloin puhua et tarttis pallit nipsasta, loppus se kuseskelu ja vonkuminen. Kaapo varmaan pelästy miahuutens pualesta, ku katos aika pian sen jälkeen. Kaks päivää se oli häviksisä ja mää porasin. Samana päivänä oli mun iskän häät. Viaraat ihmetteli et ottiks isän uus vaimo niin koville, et koko ajan itketti. "Eiku mun Kaapo katos."  Seuraavana päivänä Miäs sit meni ettimään kisun, ja löysiki sen kuivurilta. Hengettömänä. Täysin siistinä, ei ollu raajat poikki tai muitaka vammoja. En tiädä oliks saanu myrkkyä vai mikä oli, mut ei auttanu. Kualonkankeuski oli jo iskeny. Ja mää porasin. Lohduti lohduti sano iskä. Sanottiin kisulle sit heihei ja päätettiin antaa sille polttohautaus hakepannusa. "Ettei supikoirat häpäse sen hautaa, maaki on jääsä.", perusteli Miäs. Poru jatku. Ja pian tuli kaverilta tekstiviästi "Jokos on uutta kissanpentua tulilla?", sillon loppu poru. Mut ei kyl naurattanukka. Kaveri sai huutia, vaikkei se raukka tiänny et Kaapo oli juur siirtyny lämmittämmään mein vesipattereita. Tarkotti vaan kysyä et joko on haettu uus kissa. Noh, sittemmin asia on ehkä anteeks annettu.

Kaapo oli hiano kisu, ahkerasti se piti seuraa ja nukku pää läppärin päällä ku opinnäytetyätä kirjotin. Ja viäresä se nukku kans. Sillon ku ei nukkunu tiskikonneesa. Eli sillon ku se ei koheltanu, se nukku. Hassu kissa, levätööt rauhasa. :) Kuvvaa mulla siittä ei oo, mut täältä voitte käydä kurkkaamasa sen siskoo Pötiä. Kaapo oli aika samannäkönen, hiukan vähemmän valkojalkanen vaan. <3

Kaapoo päivän porattuani velipoika sano et niitten Irman seittemästä pennusta yks, piänin ja surkein, oli ilman kotia. Sen nimi oli Klenkka-Ellen ja se oli pikimusta. Hain sen meille, siittä tuli mun laastarikissa. Se oli ihan armottoman piäni, oikee rääpäle. Ja ilkee ku mikä. Puri heti ku sai sormen, varpaan tai vaikka nenän lähietäisyydelle. Mut söpö se oli. Ja nukku taas mein viäresä. Klenkka-Ellen muuttu jossain kohtaa Kertuks. Nykyään se on ihan Keke vaan. Tai Keijo Hujanen, tai Kepe. Tai Kertrud von Kissanen.

Pari vuatta se sai olla mein vauva, sai oman joulupaketinki aina. :D Sit sen maailma järisi, meille tuli ihmisvauva. Mut yllättävän hyvin se sen otti. Hiukan haisteli, mut anto vauvan olla rauhasa. Paitsi sitte ku vauva, Eli Ellastinen, halus tehdä tuttavuutta. Sillon se sai pari kertaa kynsistä. Kerttu on aika omaehtonen. Sitähän ei meinaan silitellä, ellei hän itte tuu läheisyyttä hakemaan. Se ei myäskä kehrää. Tai tuu oikeestaan sylliinkä. Se vaan on ja näyttää ilkeeltä. Yät se riahuu ulkona, kova se on hiirestämmään. Ja ku se haluaa sisälle, se hyppää kärpäsverkkoon roikkumaan. Jossei sitä huamioi siinä roikkumasa, se syä reiän siihen verkkoon. Kamalan näppärää ku se voi kesäsin sit loikata siittä reiästä sisälle, ku ikkuna on auki.

Spidercat.

 Sillon ku se ei riahu ulkona, se nukkuu. Yleensä sohvan selkänojalla (ku se on eka repiny kissaa varten laitetun rätin siittä alas.), tai lasten vaatteitten päällä, jos niitä suinki jossain sopivasti lojjuu. Yleensäki kaikki paikat misä ei sais olla, on parhaita nukkupaikkoja. Esimerkiks Ellastisen sänky. Siittä tullee takuuvarma poru. Ellastiselle meinaan.

Perusasento, -paikka ja -ilme. "Eniten viluttaa kaikki."

Niinku sanoin, Ellastisen syntymän se otti aika lunkisti. Toista oli Pikku-H:n kans. Samana päivänä ku Pikku-H saatiin laitokselta kottiin, päätti Keke käydä kynsin sen päähän kii. Veri lensi ja mää pelästyin. Kissa lensi Miähen toimesta salamana pihalle. Lähellä oli ettei saanu vihtavuaren latzkatzia saman tiän. Onneks tilanne kuitenki näytti pahemmalta ku oli, isoilta haavereilta siis vältyttiin. Mut kissa ulkoistettiin. Pualisen vuatta se asu eteisesä ja pihalla. Aina jos silmä vältti, se kävi sihisemäsä vauvan peitoille, vaatteille tai vauvalle. Vaikka sit ikkunan tai oven takkaa. Riitti et Pikku-H itki. Ehkä se ajatteli et "Mää sen yhden viälä kestin, mut ei perkele te menitte toisen viälä tänne kantamaan." :D Mutku kovat pakkaset tuli, oli kissanki nöyrryttävä. Se luavutti ja antaa nykyään mukuloitten olla rauhasa. Yleensä se vaihtaa huanetta, ku mukulat ilmestyy. Eikä ne siihen oikein koskekka, pari kynsikosketusta on riittäny opettammaan.

Tosin en tiädä onks Kekestä tulosa vanha. Se meinaan on alkanu kiähnätä. Ja kerjää välillä rapsutuksiaki. Ja kerran kuulin ku se kehräs. Sillä on kans hassuja ominaispiirteitä. Joko sillä on ilmiömäinen haju- tai sit kuuloaisti. Saman tiän ku Oltermanniköntsä isketään pöydälle tai peuran vakuumi aukee, kuuluu jaloista "Mmäy". Vaikka se olis ollu ihan eri kerroksesaki. Eläinlääkäriinki se on tutustunu. Ku on kova pualustammaan reviiriäns, ni kolhuja tullee. Kerran on paikattu reikä takajalasta, nyt sillä on reikä ottasa. Miäs epäili et sitä olis ammuttu ottaan ilmakiväärillä. Mut tiä sit. Hyvin on parantunu ja kissa on oma ittens. Ilkee ruipelo, niinku omistajanski, sano siskot joskus. :D