Hädässä ystävä tunnetaan.

Viime viikonloppuna mun ystäväni ammattikorkeeajoilta tuli meille yäkyllään. Samanen ihminen on mein Pikku-H:n kummitäti ja oli mun tomera kaaso sillon aikoinans. Vaikka ei kovin ussein nähdä, ni tietää et aina voi toiselle soittaa ja rutista millon mistäki.

Miäs ilmotti pari viikkoo sitte et sillä olis firman pikkujoulut, ja mää ehdin jo miättiä et tylsääää! Yksinäinen ehtoo tulosa. Ei olis voinu parempaan saumaan tää ystävä soittaa ja kysyä et voiskos se tulla meille yäkyllään. Jeeee! Tiadosa oli siis suklaata, juustoja, rapunöttösiä ja ihan pikkusen ystävän tekemää kotiviiniä. Unohtamatta tiätenki armotonta kälätystä ja ruatimista. Parasta.

Mut seuraavana päivänä se vasta vetiki ässän hihasta. Olin yläkerrasa käymässä ja alas tullesani määrin et misä kaveri luuraa. Se löytyki kodinhoitohuaneesta pyykkejä viikkaamasta. Ensiks alko hiukan hävettään, mutku se riittävän monta kertaa käski mun rentoutua ja ajo pois jaloista, ni pakko oli antaa sen touhuta. Kyl lämmitti miältä, pyykkienviikkaus ku on heti imuroinnin jälkeen veemäisin kotihomma. Ja sen näköinen mein kodinhoitohuanekki kuulemma oli. :D Hän vaan kuulemma halus auttaa. On se aarre. <3

Tommoset jutut ne lämmittää miältä aina. Kyl mun kelpaa.


Ps. Meillä on astuttu nykyaikaan. Ostettiin i-padi, anteeksi siis mahdolliset kirjotusvirheet. Ei autocorrecti tykkää oikein murteesta. Vaikka on tää kyl näppärä. Sohvalla löhötesä voi blogata paljo paremmin ku läppärillä.

"Parhaat löytöni teen kierrätyseskuksista ja roskalavoilta."

Yleensä mua ruppee aina naurattammaan ku luen jottain sisustuslehtiä. Kaikki on ihan viimesen päälle ja nurkat on täynnä toinen toistans uppeempia tavaroita ja kunnon designiaki. Ja sitte ku lukkee et mistäs moisia saa hankittua, tullee etteen toi fraasi. Aaha.. Miksei täälä päin oo tommosia roskalavoja? Tiätysti laudankappaleista ja styroksistaki vois saada jottain kivvaa tuunattua...

Meillä meni toukokuusa arkihuaneen lamppu rikki. Kummipoika (melkein 30v. :D ) pomppas riamuisans sohvalta ylös ku Suami teki maalin mm-lätkäsä. Ja löi siinä samalla vahingosa nyrkkins kattolamppuun. Sirpaleet vaan lenteli ku kupu meni pärreiks. Ite loisteputket kumminki toimi viälä. Mut sit ne palo. Mut ei se haitannu ku oli kesä. Ei sillon valloo tartte. Sit tuli syksy. Ja hämärä. Mut onhan meillä piäni lukulamppu, kyl se riittää. Mut sit siittäki palo lamppu. Noo, kyl telkkaria voi kattoo tai tiatokonetta käyttää pimmeesäki. Miäs aina huamautteli mulle, et mites se kattolamppu... Kunnes tosa pari viikkoo sitte sillä meni hermot. Se juaksi vintille, toi siältä lampun, korjaili sitä pikkusen ja ruuvas kattoon. Mää imuroin sit ne noin tuhat hämähäkkiä ja kärpästä, mitä siältä varisi. Nyt on valloo taas.

Mut se ite lamppu. Otsikosta vois päätellä et olis oikein joku aarre löytyny. Mut ei. :D Mein tapauksesa toi lause vois muuttua muatoon "Paskimmat löytöni teen meidän vintiltä.".  Lamppu itesäns ehkä viälä menis, sammutettuna ainaki. Ja jos se olis jossain oikeesti osana sisustusta. Mut mein arkihuane, noh ei se ainaka sisustettu oo. Pikemminki ehkä jämähuanekalujen kaatopaikka vois olla oikeempi termi. Mut pidemmittä puheitta: Tadaa!

On se ruma.

Ja sytytettynä viälä rumempi. "Ihanaa, meillä on aurinko sisälläkin.",
tuumas Ellastinen. Kiva se on et joku tykkää. :D

Ps. Hengisä siis ollaan, sori vaan blogihiljasuudesta. On mukamas niin kiireistä. Pyh.

Tiivistelmä.

Lyhyestä virsi kaunis. Tämmöstä meillä on ollu viimesenä parina viikkona, kaikenlaista piäntä.

Oltiin laavulla. Makkaranpaistoo ja mukuloita.

Hippaa mettämaisemisa.

Oltiin myäs lastenkonsertisa. Esiintyjänä oli Siina ja Taikaradio. Jokaisella sukupolvella on ilmeisesti oma Pikku Kakkosesta tuttu laulattaja, tyyliin Eeva-Leena tai Satu Sopanen. :) "Voi ihme, määhän oon nähny ton tädin telkkarissa.", totes Ellastinen ihmeisäns.  Kiva tapahtuma oli, paikallinen MLL järkkäs synttäreitten kunniaks ilmaiskonsertin.

Lelukuvastot valtaa mein huushollin. "En voi uskoa silmiäni!", huudahti
Ellastinen ku Disneyprinsessa- barbit näki.

Huamatkaa Ellastisen asu. Metsolan ysmyistä tarttu mukkaan sulonen sateenkaarimekko. Sen likka halus yhdistää kaikkein värikkäimpään paitaan, mitä löyty. Jos ootte joskus ihmetelly et miltä näyttää ku kaikki maailman värit mennee yhteen paikkaan, ni tolta suurinpiirtein. Väriä harmaaseen syksyyn! "Ei parane Sotshin olympialaisiin lähtee tolla mekolla.", kommentoitiin mekosta. Hekoheko. >:) 

Pikku-H tuli kovin kippeeks. Onneks antibiootit autto.

Samasista ysmyistä löyty myäs Pikku-H:n haalari, "Pympy", niinku hän itte sitä kutsuu. Oon kovin tyytyväinen tohon, kerranki löyty tommosia potkuhousumallisia riittävän isoina kokoina. Nyt ei palele varpaat öisin.

Pappa keinuttaa.

Isänpäivänä lahjottiin tiästysti Miästä, perinteisesti kerhon shhhh-askarteluilla, kunnon aamiaisella ja flanellipyjamalla. Mut käytiin isoisiäki muistamasa. Pappalasa, eli mun iskällä, saatiin niitten omista lampaista niitten ihan alusta asti itte tekemää kebabbia. Oli muuten ihan sairaan hyvvää.
Tehtiin myäs retki mein ommaan kellariin. Peuranakkeja grillatesa ja takkatulta ihmeteltäesä. Mukulat tykkää, piänellä vaivalla saa vähä ekstraa päivään. 

Ellastinen ja mein evväät.

"Takkatuli on sitten kaunis!"
Yhdyn kommenttiin. :)

Et sellasta täälä. Vähä sentään jottain muutaki ku sitä paljo jauhamaani uutta arkee. :)

Viikko ruuhkavuasia takana.

Se on eka viikko pulkasa kohta. Melkosta on ollu, en sanois et rankkaa, mut erilaista ny kumminki. Ja heti on päivittäminenki jääny. Pöh. Ei vaan kerkii, ja illalla pittää mennä aikasin nukkumaan ettei kauheesti nukkuis pommiin. Heihei aamukölliminen ja peiton alle käpertyminen, tervetulloo kylmät, pimmeet ja väsyneet aamut.

Tyä ittesäns on mukavaa. Piänet lapset on niin vilpittömiä touhuisans, ja aikalailla kaikesa tekemisesäns. "Kuin sulla voi olla noin iso nenä? Ja kuin sää pidät lastenmekkoja?" :D  Mulla on muutamia lapsiryhmiä vedettävänä, ihan erilaisia keskenäns mut mukavia yhtäkaikki. Fröbelin Palikoita on jumpattu sillai ettei tosika, ja nallesabluunoita piirretty niin et käsi vässyy. Ja ku seurakunnan kerhoista on kyse, ni täytyy sitä hengellisyyttäki sivuta. Illalla nukkumaan mennesä kaikuu Hoosiannat pääsä, tuutulaulu seki mennee. Mulle siis. :)

Isoin myllerrys on tiätty se, et tytöt on ny ihan oikeita päivähoitolapsia.  Kaks päivää takana, ja ihan loistavasti on menny. Tiätysti on alun uutuudeen viähätystä, ja niitä huanoja päiviä väistämättä tullee, mut silti voin heittää ylävitoset itteni kans ja todeta et Jee! Oltiin maanantaina tutustumasa, ja tytöt oli niin innoissaan ettei olis kottiin ees malttanu lähtee. Pikku-H:ki viälä toppahaalareisans lähti taapertammaan kohti leluhuanetta, ku olis tarttenu pihalle lähtee. Eilistä ekkaa aamua jännitin ihan hulluna, mut huihai mittään hättää ollu. Ei tullu edes itkua, mut mukkaanlukien. Sinne ne jäi ilosesti vilkuttamman. (Ny meinaa kyl tulla poru, ku miätin et kuin hianosti se meni. Oon niin ylpee!)

Hoitotäti kerto eilen mukuloita hakiesani et hyvä miäli on ihan molemminpualista. Ellastinen oli kuulemma usseemmanki kerran todennu et "Hoitotäti, sinä olet kiva. Minä viihdyn täällä." Ja sammaa se on meillekki kertonu. Vaikka "oli minulla äiti sinuakin ikävä. Ihan tosi pikkuisen, näinnäinäin vähän. Sillai millipikkuisen."  Vaikka vähä oudolta viälä tuntuuki et en näe omia mukuloita herreillä ku pari-kolme tuntia päiväsä, ni voin todeta et mukavaa vaihtelua tää tyähommeli on. Ainaki tällai vajjaan viikon kokemuksella. :)

Ja loppuun viälä; Mun päivän soundtrack.

Koska kaikisa blogeisa on vähä kissaa...

Sillon ku Maija kävi meillä taannoin, se pyysi mua kirjottammaan piänen kissahistoriikin. Kaikkihan ny kissoista tykkää. Ja en oo tainnukka mainita et meilläki moinen elelee. Ja melkonen tapaus onki. Niinku oli mein eka kissaki. Tää nykynen on numero kakkonen.

Ensiks oli Kaapo. Se eli meillä lyhyen ja vaiherikkaan elämän. Sillä oli joku itsetuhonen viätti, sen verran tiuhaan yhdeksää elämääns kulutti. Kaapo tuli meille kesä-heinäkuusa vuanna 2008, mun pikkusiskon kisu oli sen äiti. Pääsi siis sukulaissijotukseen. Kaapo kuali marraskuusa 2008. Itseasiasa eilen tuli päivällens viis vuatta siittäki. Äkkiä aika mennee. Mut niihin muutamiin elinkuukausiin mahtuki sit paljo.

Se oli aika leikkisä ja villi piäni kollipoika, ja sen huamas. Ku oltiin saatu kaikki rokotteet kohdilleen, oli aika tutustua ulkoilmaan. Hianosa Kaapo- laatalla varustetusa pannasans se tutkaili pihhaa. Erräänä päivänä se tutkailiki sit jäteöljytynnyriä hiukan liianki läheltä. Sain töihin tekstiviästin "Kissa tippu öljytynnyriin, mut on se kunnosa.". En onneks montaa kertaa ollukka Miästä pyytäny sitä tynnyriä peittämään. Noh, ton jälkeen peittiki. Kaapo onneks selvis suuremmitta vammoitta, päivystyksesä käytiin ja pyyhkeellä hinkattiin puhtaaks. Kuntoon tuli, muistoks jäi ennen valkoset, sen jälkeen harmaat raidat. Sen episodin jälkeen ei sit mennykkä kauan, ku Kaapo tahto osallistua ruoanlaittoon. Meni ja maisto chilipalkoo. Ja sai ripulin. Sit se jahtas leluhiirtä, meinaan niin innokkaasti et juaksi päin mein "anopinpallia" eli pitkäpiikistä kaktusta. Siihen ne jäi piikit sen kylkeen roikkumaan. Eiku nyppimään. Kissa murjotti tovin kaapin alla ja pian taas jatko koheltamistans.

Sit alkoki olohuaneen nurkkaan ruikkiminen. Kollin vaistot alko herätä ja samalla alko sen päivänen mouruuminen. Aloin puhua et tarttis pallit nipsasta, loppus se kuseskelu ja vonkuminen. Kaapo varmaan pelästy miahuutens pualesta, ku katos aika pian sen jälkeen. Kaks päivää se oli häviksisä ja mää porasin. Samana päivänä oli mun iskän häät. Viaraat ihmetteli et ottiks isän uus vaimo niin koville, et koko ajan itketti. "Eiku mun Kaapo katos."  Seuraavana päivänä Miäs sit meni ettimään kisun, ja löysiki sen kuivurilta. Hengettömänä. Täysin siistinä, ei ollu raajat poikki tai muitaka vammoja. En tiädä oliks saanu myrkkyä vai mikä oli, mut ei auttanu. Kualonkankeuski oli jo iskeny. Ja mää porasin. Lohduti lohduti sano iskä. Sanottiin kisulle sit heihei ja päätettiin antaa sille polttohautaus hakepannusa. "Ettei supikoirat häpäse sen hautaa, maaki on jääsä.", perusteli Miäs. Poru jatku. Ja pian tuli kaverilta tekstiviästi "Jokos on uutta kissanpentua tulilla?", sillon loppu poru. Mut ei kyl naurattanukka. Kaveri sai huutia, vaikkei se raukka tiänny et Kaapo oli juur siirtyny lämmittämmään mein vesipattereita. Tarkotti vaan kysyä et joko on haettu uus kissa. Noh, sittemmin asia on ehkä anteeks annettu.

Kaapo oli hiano kisu, ahkerasti se piti seuraa ja nukku pää läppärin päällä ku opinnäytetyätä kirjotin. Ja viäresä se nukku kans. Sillon ku ei nukkunu tiskikonneesa. Eli sillon ku se ei koheltanu, se nukku. Hassu kissa, levätööt rauhasa. :) Kuvvaa mulla siittä ei oo, mut täältä voitte käydä kurkkaamasa sen siskoo Pötiä. Kaapo oli aika samannäkönen, hiukan vähemmän valkojalkanen vaan. <3

Kaapoo päivän porattuani velipoika sano et niitten Irman seittemästä pennusta yks, piänin ja surkein, oli ilman kotia. Sen nimi oli Klenkka-Ellen ja se oli pikimusta. Hain sen meille, siittä tuli mun laastarikissa. Se oli ihan armottoman piäni, oikee rääpäle. Ja ilkee ku mikä. Puri heti ku sai sormen, varpaan tai vaikka nenän lähietäisyydelle. Mut söpö se oli. Ja nukku taas mein viäresä. Klenkka-Ellen muuttu jossain kohtaa Kertuks. Nykyään se on ihan Keke vaan. Tai Keijo Hujanen, tai Kepe. Tai Kertrud von Kissanen.

Pari vuatta se sai olla mein vauva, sai oman joulupaketinki aina. :D Sit sen maailma järisi, meille tuli ihmisvauva. Mut yllättävän hyvin se sen otti. Hiukan haisteli, mut anto vauvan olla rauhasa. Paitsi sitte ku vauva, Eli Ellastinen, halus tehdä tuttavuutta. Sillon se sai pari kertaa kynsistä. Kerttu on aika omaehtonen. Sitähän ei meinaan silitellä, ellei hän itte tuu läheisyyttä hakemaan. Se ei myäskä kehrää. Tai tuu oikeestaan sylliinkä. Se vaan on ja näyttää ilkeeltä. Yät se riahuu ulkona, kova se on hiirestämmään. Ja ku se haluaa sisälle, se hyppää kärpäsverkkoon roikkumaan. Jossei sitä huamioi siinä roikkumasa, se syä reiän siihen verkkoon. Kamalan näppärää ku se voi kesäsin sit loikata siittä reiästä sisälle, ku ikkuna on auki.

Spidercat.

 Sillon ku se ei riahu ulkona, se nukkuu. Yleensä sohvan selkänojalla (ku se on eka repiny kissaa varten laitetun rätin siittä alas.), tai lasten vaatteitten päällä, jos niitä suinki jossain sopivasti lojjuu. Yleensäki kaikki paikat misä ei sais olla, on parhaita nukkupaikkoja. Esimerkiks Ellastisen sänky. Siittä tullee takuuvarma poru. Ellastiselle meinaan.

Perusasento, -paikka ja -ilme. "Eniten viluttaa kaikki."

Niinku sanoin, Ellastisen syntymän se otti aika lunkisti. Toista oli Pikku-H:n kans. Samana päivänä ku Pikku-H saatiin laitokselta kottiin, päätti Keke käydä kynsin sen päähän kii. Veri lensi ja mää pelästyin. Kissa lensi Miähen toimesta salamana pihalle. Lähellä oli ettei saanu vihtavuaren latzkatzia saman tiän. Onneks tilanne kuitenki näytti pahemmalta ku oli, isoilta haavereilta siis vältyttiin. Mut kissa ulkoistettiin. Pualisen vuatta se asu eteisesä ja pihalla. Aina jos silmä vältti, se kävi sihisemäsä vauvan peitoille, vaatteille tai vauvalle. Vaikka sit ikkunan tai oven takkaa. Riitti et Pikku-H itki. Ehkä se ajatteli et "Mää sen yhden viälä kestin, mut ei perkele te menitte toisen viälä tänne kantamaan." :D Mutku kovat pakkaset tuli, oli kissanki nöyrryttävä. Se luavutti ja antaa nykyään mukuloitten olla rauhasa. Yleensä se vaihtaa huanetta, ku mukulat ilmestyy. Eikä ne siihen oikein koskekka, pari kynsikosketusta on riittäny opettammaan.

Tosin en tiädä onks Kekestä tulosa vanha. Se meinaan on alkanu kiähnätä. Ja kerjää välillä rapsutuksiaki. Ja kerran kuulin ku se kehräs. Sillä on kans hassuja ominaispiirteitä. Joko sillä on ilmiömäinen haju- tai sit kuuloaisti. Saman tiän ku Oltermanniköntsä isketään pöydälle tai peuran vakuumi aukee, kuuluu jaloista "Mmäy". Vaikka se olis ollu ihan eri kerroksesaki. Eläinlääkäriinki se on tutustunu. Ku on kova pualustammaan reviiriäns, ni kolhuja tullee. Kerran on paikattu reikä takajalasta, nyt sillä on reikä ottasa. Miäs epäili et sitä olis ammuttu ottaan ilmakiväärillä. Mut tiä sit. Hyvin on parantunu ja kissa on oma ittens. Ilkee ruipelo, niinku omistajanski, sano siskot joskus. :D

Kerhotädin uudet vaatteet.

Tää postaus on toteutettu yhteistyäsä Melutalon rouvan kans. (Ai että ku kuulostaa ihanan viralliselta ja hianolta. :D )

Ku käyttämättömät lomapäivät napsahti tilille ja tiato uudesta tyäpaikasta tuli, ajattelin ostaa ittelleni jottain kivvaa. Pari uutta vaatetta, vois sitte töihin laittaa muutaki ku kotirönttöset. Mun ongelma on vaan se, etten oikein tahdo löytää vaatteita itelleni. Tai ehkä löytäsin, jos tiätäsin mitä haluaisin.

Toisaalta haluaisin olla supertyylikäs ja -naisellinen kevyisä puseroisa ja farkuisa, semmonen vähä klassinen. Mut toisaalta taas tykkään erilaisista koltuista ja aina mukavista legginseistä, ja värit ei oo ollenka pahitteeks. Marimekolta löytyy jottain kivoja kolttuja, Me&i:n mallistoista löytyy kans välillä. Mut muuten oikein ei. Yhä usseemmin huamaan etten oikein löydä ennää ostoksilla mittään. Onlystä ja Vero Modasta oon kasvanu yli, mut oikein muihinka kauppoihin en ossaa mennä. Ja ku oon ihan onneton ompelija, vaatteitten on pakko olla heti sopivia ja oikeenlaisia. Kyl voi siis vaatteitten hankintaki olla vaikeeta. Mut sit kekkasin!

Aikasemmin täälä blogisani kehuin suamalaista käsityätä, ku ostin Melutalon housut Pikku-H:lle. Oon ollu niihin ihan sikatyytyväinen, on käytetty melkein joka päivä, jos vaan pesusta on joutaneet. Housut on tosi laadukkaat, niin kankaan ku tyän jäljenki osalta. Ellastisellekki tuli hankittua pipo, ja ihan yhtä tyytyväinen oon siihenki ollu. Oon myäs aikasemmin jo kiinnittäny huamioo Melutalon käyttämiin kankaisiin. Ihanan ilosia ja värikkäitä, iskeny ihan täysillä. Ja kerran ku tekkee aikuisten vaatteitaki, ni miksen tillais ittelleniki jottain.

Laitoin viästiä Melutalon rouvalle ja äkkiä sainki vastausta mitä olis valmiina mun koosa. Valmiina ei kuitenka sit ollukka mittään juur mulle sopivaa, mut aika äkkiä sain viästiä kangasvaihtoehdoista. Sovittiin sitte piäni diili (siittä toi yhteistyä :) ), ja valkkasin pari kangasta mistä mekot haluaisin. Muutki yksityiskohdat sovittiin ihan mun miälen mukkaan, esim. hihan- ja helmanpituus. Ja sitte odottammaan.

Toimitusajat tiätty vaihtelee, mut se on ihan ymmärrettävää ku Rouvallaki on jälkikasvua ja muutaki puuhaa ompelusten ohesa. Mut mun ei tarvinnu kuitenka kauaa odottaa, niinku ei aiempinaka kertoina. Tännään siis hain paketin postista, ja siältä paljastu kaks ihanaa mekkoo. Viarastan sannaa "lempivaate", mut näistä voisin sitä käyttää. Mukavia, ilosia ja nättejä, oikein kerhotätimäisiä totes miäs. Mää tykkään ja isosti! Marraskuun loppuun rouva ottaa tilaustöitä vastaan, sit tullee niisä taukoo. Mut ns. valmistuatteita saa kyl. :)

Ja tadaa, täsä ne on. Pistin Miähen oikein kuvvaamaan asukuvia. :D Kaverina tiätty kotikalsarit (tarttis ostaa uudet, tyäversiot!) ja villasukat.

Froteinen versio, Iloinen kettuliini.

Ja trikoinen, Fall in love.

Käykääs kattomasa Melutalon blogia. Löytyy värejä, illoo ja ihania ompeluksia. Ja löytyy facebookistaki.

Päivän suursaavutus.

Tännään mää tein sen, vihdoinki. Ah niin piäni ja mitätön, mut hei, mein huushollisa ihan järjetön askel kohti helppoutta ja piäntä sisustuksellisuutta. Sain siis jopa paikoilleni eilen ostamani vahakankaan. Ooo, mikä urotyä. :D

Mein olohuaneremontti valmistu hiukan vajaa kolme vuatta sitte. Sillon kaikkien hämmästykseks hankin oikein verhot olohuaneen ikkunoihin. Kyse on kumminki huushollista, mitä kaverit kutsu nuakkariks. Se kertonee ehkä jottain mein sillosesta sisustuksesta. Kalusteet (ja se yks verho!), mitä meillä oli, oli enemmän ja vähemmän haalittuja. Ei siis mittään harkittuja sisustuskokonaisuuksia. Sillon käytin tekosyynä muutenki niin kamalaa ympäristöö. En varmaan ikinä toivu siittä yrjönvihreestä kokolattiakarvamatosta. Nyt mulla ei ennää oo tekosyitä, mut silti ne piänet yksityiskohdat on jääny odottammaan.

Miäs on natkuttanu natkuttamasta päästyäänki, et mun tarttis ostaa vahakangas ruakapöytään. Säästyis hiukan pöydän pinta, eikä pöytäliinan virkaa ennää toimittas Runosmäen väliaikaiskämpän pallopullop*lluverhot. Mut emmää semmosia muista, ku mua se pöytäliinattomuus ei sillai häiritte. Mut nyt se on siälä pöydällä. Voi että et voi piäni ja mitätön asia saada ihmisen näin ittetyytyväiseks. Vaikka oikeesti se ei ees oo kauheen nätti, tai ei ainaka sovi mein olkkariin. Mut oli kököt valikoimat ja määhän en perhana ilman sitä kangasta olis kottiin tullu. Ei sitä määkimistä olis kukkaan kestäny. :D

Pöytäliinan tuaman puuhakkuuden siivellä hinkkasin myäs vihdosta viimein Pikku-H:n syättötualin. Kaikki ketkä meillä on joskus käyny, muullonki ku jouluna, tiätää et se on saastanen. Sitä kuivuneen ruoan määrää, hyh. Kuin voi olla ihmiselle vaikeeta sen tualin (ja pöydän kans) pyyhkiminen heti tuareeltans. Paljo kivampihan se on tiätenki kirota ja raaputella niitä puurokökköjä tiäs millä teräasseilla irti. Mut nyt on siistiä. Ainaki huamiseen aamupuuroon asti, jippii.
                               

Siisnä se on. Vau. Ja puhdas syättötualiki. Ohhoh.

Ps. Tulipa pitkä sepustus niinki tärkeestä asiasta ku pöytäliinasta. Mut hei, pöytäliina. Meillä. Ihan vaan mein pöytää varten ostettu. Vaauu, en pääse tästä asiasta yli.                                 

Uusia tuulia ykskaks, yllättäen.

Täälä aiemmin kerroin millai menin ja irtisanoin itteni. Sillon olin vakaasti sitä miältä et nyt kotielämää, mut mut... Ihmisen miäli on ailahtelevainen. Ihan vaivihkaa huamasin vilkuilevani tyäpaikkailmotuksia ja miättiväni et jos kuitenki. Nyt ku olis vapaus valita, ni miks en valittis. Niin paljo ku lapsiani rakastanki, oon vihdon uskaltanu myäntää et oon samalla ihminen, mikä kaipaa sitä paljo kuulutettua ommaa aikaa.

Noh, Miäs kerran sano et huamasiks paikallislehdesä ku haettiin kerhotätiä (lastenohjaajaa siis). Siälä se oli, piäni ja kaikinpualin huamaamaton ilmotus. Pistin kokeilumiälesä hakemuksen, sain kutsun haastattelluun ja viikko sitte soitettiin et "Onneksi olkoon.". Eilen kävin sopimasa käytännön jutut, sain kouraani ison nivaskan paperia, avaimet ja uuden puhelimen. Ens maanantaina alkaa sit täys hööki. Kaikki tää on tapahtunu parisa viikosa, pää on melkosen pyärällä. Mut silti, edelleen tuntuu hyvältä. Tyä on juur sitä mitä tyältä tällä hetkellä toivon. Tyäajat noudattellee normi päivätyätä, saan siis olla varmuudella illat ja viikonloput kotona. Ja niin ankeelta ja pinnalliselta ku se kuulostaaki, ni tiato tulevasta palkkapäivästä piristää kummasti kans.

Ja silti, ku ihmismiäli (mun miäli ainaki) on monimutkanen, ensimmäiset illat tyän saamisen jälkeen paruin. En ilosta, vaan ahdistuksesta et joudun laittaan mukulat, Pikku-H:n varsinki, päivähoitoon. Sammaan aikaan haluaisin olla töisä ja kotona. Miks ei vaan vois saada kaikkee? Ahdistusta kyl helpotti kummasti se, et varsinki Ellastinen on ihan intona päivähoitoon pääsemisestä. Se on jo pitkään kärttäny et miks hän ei pääse päiväkottiin, ku kaveritki on. Ja nyt ku tiätää et pääsee, kyssyy joka aamu et "Joko tänään, joko tänään?".  Ja ku surkuttelin et miten Pikku-H mahtaa hoitoon menon ottaa, totes Ellastinen et "Älä sure äiti, olenhan minä siellä H:n kanssa. Minä pidän siittä hualen."  Sniif, äitin oma reipas muru. <3

Miältä helpotti myäs se, et oltiin sunnuntaina lastenkonsertisa. Siälä Pikku-H paineli Ellastisen ja muitten alle metristen peräsä, tanssas ja teki tuttavuutta. Ei paljo äitin peräsä oltu, niin kivvaa oli omanikästen kans. Se on rohkee ja sopeutuvainen likka. Luulen et äitillä on enmmän itkusa pitelemistä, ku hoito starttaa. Onneks likkojen pitäs päästä perhepäivähoitajalle, on sit pehmee lasku. Innolla, piänellä haikeudella ja jännityksellä kohti tulevaa. Viimesestä kotiviikosta otetaan kaikki ilo irti. :)

Tää biisi nyt ei varsinaisesti liity ite aiheeseen, mut onpahan soinu pääsä siittä asti ku laitoin ison pyärän pyäriin. Ja hyvä biisi. :)




Ps. Blogihan ei sit ennää oo kotiäitiblogi. Mut kirjottamista en lopeta. Sen luppaan.

Satumainen suklaakakku.... Noh, ainaki melkein.

Miäs täytti vuasia tosa pari päivää sitte. Ellastinen halus tehdä isille kakun, tarkemmin sanottuna "aivan satumaisen maukkaan suklaakakun. Semmoisen sydämenmuotoisen, kun me tykätään isistä.". Mun jauhopeukalo ku on aika onneton, jouduin muutaman kerran sit niäleskelemmään. Ideoita ja reseptejä tuli kyseltyä kaikilta vastaantulijoilta, paineet oli kovat. Lopulta päädyin kuitenki mein suvun supersalaseen mutakakkureseptiin. (Eli aika perus mutakakku, mut maineeltaan jo legendaariseks muatoutunu. Ja reseptiä ei ihan kenelle vaan anneta. ;) )

Pikku-H ku saatiin päikkäreille, ni ei muuta ku leipomishommiin. Eka haaste oliki jo suklaan sulattamisesa. En älynny et suklaa sullaa aika paljo noppeemmin ku isot voiklimpit, ja pohjaanhan se meinas pallaa. Mut ei onneks sit kuitenka. Helpotuksen huakaus. Seuraava haaste tuli siinä kohtaa ku yleiskone nostettiin pöydälle. Ellastinen juaksi karkuun. Sillä on kamalan herkät korvat, ja se pelkää kaikkia kovia ääniä. Sovittiin sit et taikina on mun osuus, Ellastinen hualehtii koristelusta. Lopulta taikinaa tuliki sit niin paljon et se ei mahtunu edes kahteen mun sydänvuakaan. Pakko oli syädä loput. Ja tiätysti ku ne vuoat oli niin piäniä, pohjista tuli aika ohuet ja ne meni hiukan liian kypsiks.

Mut ei hättää, kätevä emäntä oikein hoksas et ne kaks lituskaahan voi laittaa niinku päällekkäin ja tuloksena onki täytekakku. Välliin vaan muussattua vadelmaa, ei kaivannu ees kostukkeita ku sen verran meheväks ja etäsesti mutaseks jäi kumminki. Koristukseks valikoitu Ellastisen toimesta kermavaahto, vadelmat ja miähekkäät pinkit sydänströsselit. Hyvvää tuli. Vaikka ei se leipominen kuitenka ihan mun juttu oo.. Kamalan haastavaa, mut nyt voinki vuaden taas röyhistellä rintaani. "Ku mää sillon kerran leivoin meinaan."

Näillä aineksilla ku lähtee liikkeelle,
ni ei voi tulla pahhaa.

Hifistelin hiukan mun yleiskonneella. Siihen kuuluu tommonen K-vatkain, minkä pitäs tehdä leivonnaisista ekstrakuahkeita. Tuli kyl ihan hyvä taikina ja ilmava kakku, mut emmää kyl mittään erroo huamannu tavallisseen vatkainossaan. Mut onhan toi ihan hiano. :D

Koo niinku kuahkee.

Laaduntarkkailua Peltorit pääsä. Ei ota hurina korviin. :)

Laaduntarkkailua vol. 2

Mutakakun muadonmuutos, tyylipuhdas täytekakku.

Valmis kakku. (Ja paskanen pöytäliina.)
"On se miähekäs", totes mun sisko.
Koristelun pääarkkitehti oli Ellastinen.

Ja ku kerran kaikkien kumminki alkaa nyt tehdä miäli suklaakakkua, ni pistetään nyt joku reseptiki. Suvun reseptiä en anna, ettei äiti suutu. ;) Mut tää Valion sivuilta googlettelemani oli melkein samanlainen. Tosin mein reseptisä ei mittään kaakaojauhoja oo, kunnon suklaata sen olla pittää.

Jäähyväiset heitetty.

Hahaa, pualiluvattomasti ryäväsin Miähen konneen käyttööni. Alkaa nyppiä pelkän puhelimen varasa roikkuminen. Eli pääsen ees hiukan laajemmin kirjottammaan. (Tosin täsä konneesa on ihan älyttömän surkeet näppäimet, meinaa vallan hermo mennä.)

Sunnuntaina oli kiva, mut toisaalta kovin haikeeki päivä. Joskus kevväällä tuli tiato et mun viimesen kymmenen vuaden ehdoton suasikkibändi meinais lopettaa. Eli siis PMMP:stä oli kyse. Ruisrokisa jo fiilisteltiin tippa linssisä, mutku tiato jäähyväisiartueesta tuli, tuli myäs semmonen "Pakko päästä, makso mitä makso"- olo. Onneks maltoin miäleni kuitenki hetken, enkä ostanu Tampereelle tai Turkuun lippuja. Meinaan ku tuli tiato jäähallikeikoista, ei ollu ennää kahta vaihtoehtoo edes et minne on päästävä. Jouduin siis jopa tykkäämään facebookisa Radio Suamipopista (Jaajo, yäääkk!), mut mitäpä sitä ei olis lippujen etteen tehny. :D Ja sitte vaan odottamista pari pitkää kuukautta.

Mut viime sunnuntaina vihdoin oli se päivä. Ja kannatti odottaa, olin niin onnellinen et pääsin sinne keikalle. Päästiin viälä tosi hyville paikoille, melkein etteen asti. Liki kolme tuntia + liki 30 biisiä = menetetty ääni, lukosa olevat korvat ja kippeet pohkeet. Eka kyynel tuli tirautettua jo Joutsenien aikana, tunnelataus oli hurja. Ja sen jälkeen tuli tirautettua kerran jos toisenki. Mut en ollu ainoo. :) Oli tosi kiva et biisejä tuli joka levyltä, jopa Lörpötys tuli välisoittona. Siinä kohtaa kyl taisin olla ainoo ketä osas sanat, heh. Ainoot kappaleet mitä jäin ehkä vähän kaipaamaan oli San Francisco ja Viimeinen valitusvirsi. Mut ilman noitaki oli ihan huippu. Riittävästi kunnon räyhäbiisejä ja reipasta meininkiä, mut kuitenki niitä rauhallisempia hetkiä.

Keikan jälkeen sai kaivella hoppeehilettä paidankauluksesta, oli hiukan ontto ja hassu olo. Et täsäks tää ny oli, mitä nyt mennään keikoille ja festareille kattomaan? Ja eiks ennää nyt sit tuu uusia hianoja biisejä. Voi ehkä tuntua hassulta, kuin mää ny yhtä bändiä ja sen lopettamista tällai surkuttelen. Mittään muuta musiikkia en ookka ikinä ottanu näin henkilökohtasesti, mut niin kliseistä ku onki ni näitten monia biisejä liittyy kiinteesti monniin mun elämänvaiheisiin. Saatikka et omistasin ylipäätään minkään bändin kaikkia levyjä, tai olisin käyny usseemman kertaan livenä kattomasa.

Ekan kerran tutustuin jo 2003. Kukkaan ei varmaan välttyny kuulemasta Rusketusraitoja tollon, mut mää tykkäsin alusta asti kappaleesta. Vaikka en varmaan ääneen kehdannukka sannoo. Kamoon hei, jotkut Popstars- tyypit ja kesäbiisi. Ei semmosesta voi vakavissaan tykätä. Diggailin siis salaa. Eka levy minkä ostin oli "Kovemmat kädet". Mut heti perrään piti mennä se "Kuulkaas enot"ki ostaan. Kovemmilta käsiltä tuli kuunneltua varsinki Oo siellä jossain mun- biisiä. Miäs oli armeijasa, ja ikävä oli kova. Siis nyyh, tää kertoo niin mun elämästä. Samalta levyltä yks lemppareita on Matoja. Sitä hoilattiin kovastikki uuden opiskelukaverini (nykyään Pikku-H:n kummitätskä, hyvä ystävä siis.) kans voimiemme tunnosa. Muutettu issoon kaupunkiin ja paljo uusia juttuja. Oltiin niin aikuisia. :) Kaikenlainen hauskanpito ystävien kans kiteytyy myäs tähän. Oltiin niin nuaria ja hualettomia. Mut elämä kulki etteenpäin ja seesty kovastikki. Kevväällä 2012 synty Pikku-H. Ykstoista päivää sen jälkeen oli Loimaan torilla PMMP:n levynjulkkarikeikka. Mää olin siälä äitini ja Ellastisen kans. Sillon kuulin Koko show'n ekkaa kertaa. Ei olis voinu enempää iskee. Siinä yävalvomissuasa tää oli äitivoimabiisi parhaimmillaan. Ja on viäläki. Voi että.

"Ei olla nuaria tyttöjä ennää.", totes mun siskoni ystävä keikan jälkeen. Nii, olipa karusti sanottu. Mut sammaan aikaan totta kuitenki. Kymmenen vuaden soundtrack pistetty pakettiin, kasvettu hädin tuskin täysikäsestä melkein kolmannelle kymmenelle. Melkosta. Mut vaikkei keikoille ennää pääsiskä, ni ainahan sitä voi laittaa levyn soimaan ja todeta "Vittu jee!" ja hetkeks kuvitella ittens parikymppiseks taas.


Ps. Kauhee Youtube-linkkien tulva, mut koittaakaas kuunnella joskus ajan kans. :)