Sauli lukitti mun konneen.

Olis vaikka mitä kirjoteltavaa ja mukatärkeetä asiaa, mut mun tiatokone on melkosen solmusa. Olin Otavamedian kirjakaupasa ku kone pimahti. Hetken oli ruutu pimmeenä, sitte ilmesty näyttöön Interpolin, Supon ja tiäs minkä logot. Kaiken kruunas sormee heristelevä Herra Presidentti. :D "Olet katsellut luvatonta materiaalia. Laittoman pornografian lataaminen on rikos, ja rangaistus voi olla jopa 8 vuotta vankeutta. Maksa 100€ sakko, niin koneesi aukeaa."  Juu en oo maksamasa, vaikka noinki uskottava pelottelu. :D Kerran aiemminki käyny noin, sillon tiatokonneita ymmärtävä kaveri pelasti. Lupas nytteki yrittää. Viimeks jo ostettiin ulkonen kovalevy kuvia varten, mut Pikku-H tiputti sen ja nyt se ei toimi. Eli ostoksille, mars.

Mut niistä tuikitärkeistä asioista. PMMP oli sunnuntaina huikee. Tippa tuli linssiin usseemman kerran, olin niin fiiliksisä ku pääsin sinne. Tarkotus kirjottaa pidempi sepustus mein yhteisistä vuasista viälä. Toinen hauska juttu oli se, et Rynttyliisa-blogin Maija kävi mukuloittens kans meillä. Ollaan suvunloppuja, mut ei olla nähty varmaan 20 vuateen.  Oli mukava ku kävivät. Maija esitti myäs toiveen et kertosin kissahistoriikkia. Siittäki myähemmin, jahka pääsen kuvviin käsiks.

Ja muutaki jännää on, mut niin kauan ku oon puhelimen varasa, en jaksa pidempiä sepustuksia kirjottaa. Joululahjatoiveisiin on jo Miähen kans lisätty kone tai tabletti meiltä meille ittellemme. :)

Pataruakaa.

Sain vuasi sitte jouluna valurautapadan Miäheltä lahjaks. Itte toivoin semmosta, mut luakattoman vähän mää sitä oon käyttäny. Nyt ku on ollu satteista ja syksystä, on kuitenki ruvennu tekkeen miäli pataruakaa. Raaka-aineksia ei onneks paljoo tarvi miättiä, ku viimevuatisia lihoja syädään tän vuatisten tiältä. Lihaks valikoitu tällä kertaa peuran sisäpaisti.

Koko homma siis alko siittä et sen paistiköntin saa semmoseks pata-aineksen näköseks. Eli kalvot, löllöt ja limat pois ja köntti kuutioiks. Semmosiks kaks senttiä kantiltans. Sen jälkeen ruskistus padasa, voisa tiätty. Sekkaan heitin rouhittua mustapippuria, merisualaa, valkosipulia ja rosmariinia.

Siinä ne ruskistuu.

Ku lihat oli ottanu riittävästi väriä nakkasin mukkaan vettä kolmisen desiä, siivutettua porkkanaa, punasipulilohkoja, kymmenisen kokonaista mustapippuria, lissää valkosipulia ja lopuks kaupasta bongaamaani riistafondia. Siittä tuli kivan katajainen maku, eikä ees ollu mittään täyteen E-kirjaimia tungettua sotkua.

Tilpehöörit laitettu, fondi puuttuu.

Tämmöstä se oli. Aika paljo kivampi maku tuli
ku peruskuutiosta.

Sitte vaan kansi päälle ja uuniin. Ekaks tunnin verran 175 ja sit toinen tunti 150, tai vähä alle. Uunisa olon aikana kerkes hyvin keittään perunat ja tekkeen fetasalaatin. Peruskaverit kaikelle. :)

Muhhii, muhhii.

Ja tadaa! Valmista.

Ihan hyvvää tuli, vaikken mikkään tämmösten kirkasliämisten patajuttujen ylin ystävä ookka. Hiukan ehkä olis saanu olla sualaa lissää. Mut sualaton ruaka onki mun perisynti ruoanlaitosa. Ei sillä et se haittais. On mukuloittenki mukavampi syädä, ku ei oo niin sualasta. Ja onneks on sormisuala. Apu kaikkeen. :)

Ja hei, huamena jottain ihan muuta. Suuntana Helsinki ja PMMP. Jee!

"Äiti käy nopsaan vessasa. Olkaa ihmisiks."

"Joojoo, tottakai me ollaan. Minä pidän huolen ettei H. tee tyhmyyksiä."  Pukki kaalimaan vartijana, oikein parhaimmillaan. Joskus on hätä. ja sillon on pakko mennä. Niin superäiti en oo et kykenisin odottammaan siihen asti et Miäs tullee töistä tai Pikku-H uinahtaa päikkäreille. Vauva-aikana oli helppoo, ku Pikku-H ei liikkunu ja Ellastisen pysty ottaan vaikka vessaan mukkaan. Tai laittaan portin taakse ommaan huaneeseen.

Mut sitte. Pikku-H ryämii, Pikku-H nousee pystyyn, Pikku-H ossaa avata väliovet (myäs sen kellarin betoniportaisiin johtavan, onneks on hakaset ja ilmastointiteippi.) Ellastinen kiipee portin yli, tai hups, ossaaki avata sen. Kaks touhukasta, ja ilmeisen miälikuvituksekasta, mukulaa ja koko talo temmellyskenttänä, ku äiti kykkii hyyskäsä. Vaikka vaan sen pari minuuttia. Tästä klassikkoasetelmasta on tullu pari ihan hauskaa esimerkkiä viime päivinä. Onneks ei oo sattunu mittään, ni voi viälä naureskella.

Tilanne 1)  Ellastinen ja Pikku-H on Ellastisen huaneesa, tekkee palikkatorneja. Katon tilaisuuteni koittaneen. Ehdin hädin tuskin vessaan asti ku kuuluu ilonen huudahdus  "Äiti, tuu kattoon. Maalasin H:n." "Ai ku söpöö, se on tehny siittä muatokuvan.", aattelin. 
Ei ku suarittaan lähempää tarkastelua. Ei ollukka ihan niinku aattelin. Ellastisen huaneesa istu Pikku-H, ilosena naureskellen ja naama täynnä vaaleenpunasta tussia. En kerenny ees sannoon mittään ku Ellastinen ylpeenä tokas "Kato, maalasin niskan kans."  Niin näky tehneen. Vaikka vähän meinas kismittää, ja tiätysti tuli toistettua perusjutut "Kuin sää ny tolleen...", ni oli se kyl huvittavvaa. Ja onneks tussiki oli vesiliukonen, ni isommilta harmeilta vältyttiin.

Tilanne 2)  Tännään aamulla ku olin saanu puurot mukuloille naaman etteen, ja varmistettua et kumpiki nakottaa pirtinpenkillä nätisti eikä pahempaa kolhuvaaraa oo, otin pikaspurtin kohti vessaa. Aika pian alko kuulua Pikku-H:n käskevä "Eijeijei!", ja taas viivana tsekkaamaan tilanne. Näky siinä edesä oli kutakuinki semmonen et Pkku-H:n puurolautanen oli kadonnu, Ellastisella oli kaks. Toinen tyhjä ja toista se kauho kiireellä tyhjäks, samalla tuuppien Pikku-H:ta kauemmas. "Mutta äiti, H. ei tahtonut syödä puuroa, vaikka yritin syöttää. Minä tahdoin lisää, kun mansikkapuuro on niin hyvvää. Otin siis H:n puuron ja ajattelin että syön sen oikein nopeasti."  No otin puuron (tai sen mitä siittä jäljellä oli), ja kummasti se vaan H:lle maistu. Ahne isosisko, ku viä puurotki toisen suusta. Ja lapsraukat ku joutuu kaurapuurostaki tappeleen. :D

Tilanne 3) Tää on oikeestaan ihan jokapäivänen tilanne, ne kiälletyt jutut ku vaan on kaikista kivoimpia. Mukulat rakastaa lastenlauluja ja tanssimista. Ainoo vaan et se tanssiminen on niitten miälestä kaikista kivointa olkkarin sohvapöydällä. Eli melkein tiätää et siinä kohtaa ku mää istahdan vessaan, mukulat kiipee pöydälle. Ja siälä ne jorailee ku mitkäki teiniketkuttajat Gigglinin suamirokki-osaston pöydilllä konsanaan. Yllättävän noppeesti ne siittä pöydältä luikahtaa myäs alas. Tästä kyl sanon aika lujastikki, ettei vaan sattuis mittään. Toistaseks ei oo, koputan puuta.

Ja nyt jos joku miättii et kuin se nyt tollai jättää vahtimatta, piänet mukulat. Joo, joskus on vaan kova hätä. Ihan piänestä ei tartte, mut viälä en oo sellanen superihminen et vessatta selviäis pitkälle iltapäivään. Oon vakavasti alkanu harkita sellasta bb-henkistä ratkasua tähän varmaan kaikkia äitejä vaivaavaan ongelmaan. (Tai ainaki niitä äitejä, keiden asumus on sen verta iso ettei sitä näe kokonaan vessan avonaisesta ovesta.) "Tämä on äiti. Ellastinen, lopeta välittömästi Pikku-H:n puuron syönti."  Toimiskohan se?

Touhupyllyt luvallisisa puuhisa. Pomppimasa ja riahumasa
viarashuaneen patjaläjäsä. 

Ps. Pahotteluni kovin vessakeskeisestä jutusta. Mut hei, naiset (äiditkin) käy joskus asioilla. Hui. :D

Mallioppimisesta lyhkäsesti.

Ennen Ellastisen nukkumaanmennoo käytiin keskustelua siittä tartteeks omat lelut siivota. Se meni näin.
Ä: Mitäs sit jos lakattas siivoomasta kokonaan? Kuin kävis?"
E: No me hukuttais roskaan ja paskaan."

Emmm... Nii, ne lapset on tarkkakorvasia. Ja hyvämuistisia. Myännetään et ehkä joskus ehkä oon malttini menettäny ja moista ilmausta käyttäny. Hiukan hävettää, tars varmaan siistiä kiältä. Ja toisaalta, nauratti. Paska, höhöhö... Eiku "Hyi, ei noin saa sannoo. Onpa äiti ollu höpö pönttöpää ku noin sano. Sovitaanks et sanotaan vaan et likaa tai edes kakkaa..." "No joo, kyllä kai se käy. Vaikka sen minä sanon että siivoominen on sitte tylsää."

On se semmonen mini-me. :D

Metallisydän Mansesa.

"Kun yyyksin ooot, eikä toiiivoa nääy, oot voiiimatoon ja raskaaaks taaakkaa käääyyy. Et luovuttaa saaa, sillä rinnassasi hakkaaa... Sydän metallineen!"  raiku Mansesa eli Nääsvillesä eli Tampereella lauantaina. Pahoitteluni, jos eksyit hoodeille. Biisi on Teräsbetonia ja Metallisydän mein kotikontujen tyttökollektiivi. 

Yhteen aikaan piti aina jossain kohtaa iltaa luikauttaa Metallisydän, ku nähtiin. Varmaan kukkaan ei ennää muista et miks, mut kummasti se jäi elämään. Jopa niin paljo et inspiroidun aikoinaan tatuoimaan ystävät iholle. Metallisydän löytyy pohkeesta. Kumma et kukkaan muu ei ottanu haastetta vastaan. :D Meitä on siis kuus tyttöö aikuista naisihmistä, ketkä ollaan oltu kavereita jo niiltä ajoilta ku viälä kaikki Saviseutua asutettiin. Nykyään täälä ei muut ku mää ennää viihdykkä, muut on hajaantunu pitkin ja poikin Suamen suurkaupunkeja. Kuuden tytön lisäks on nykyään kuus miästäki, mukuloita ei mun harmikseni oo muilla ku mulla. Tasasin väliajoin aina nähdään, ja aina on niin mukavaa. Juttu jatkuu siittä mihin viime kerralla jäi, siinä on ihmiset kenen kans voi olla juur niin hölmö ittensä ku on. 

Reissun yhtenä pääsyynä oli jo aiemmin täälä blogisaki hehkuttamani Helmivillakko, ketä otti ja muutti studiostans ihan oikeeseen kivijalkaliikkeeseen Tullintorille. Edelleen kehotan kaikkia Tampereen seutulaisia menneen kattomaan. Tosin en ota vastuuta rahojen hupenemisesta, niin paljo kaikkee ihanaa se ossaa väkertää. :)

Maailman hianoin Helmivillakon tekemä hääkimppu. :)

 Skoolattiin siis sen kunniaks ja samalla reissulla saatiin pikkusiskon uus kämppäki tsekattua, ku se kiltisti majotti mut, Miähen ja mun siskon sohvalleen.

Käytiin reissun aluks koko ystäväporukalla syämäsä Roastissa. Ihan sairaan hyvät pöperöt, ei voi ku kehua. Oli alkuetanat, pääruoaks kerranki oikeesti medium pihvi ja jälkiruoks viälä soppakulhollinen valkosuklaa-lattee. Hyvä ruaka, parempi miäli. Ja paras seura. :) Syäminen on kans yllättvän kivvaa ku saa syädä lämpimän ruoan ja hualehtia vaan oman vattan täyttymisestä.

Meillä oli siis Miähen kans ihan vapaa viikonloppu. Mukulat oli mummulan helläsä huamasa. Ellastinen ilosena kerto et oli päässy ukkonsa kans saunaan, ihan ylälauteille asti. Ja mummu oli tehny lihapullia ja perunamuussia ruoaks. Kaikki hyvin siälä siis. Pikku-H:ki oli ollu reipas yäkyläilijä, nukkunu koko yän ihan kiltisti ja  nauttinu ehtymättömistä sylkyttäjistä. :) Kivoja breikkejä tämmöset, mut oli kyl niin kivvaa hakkee mukulat kottiinki. Syli täynnä sulosia ja ilosia lapsia, mikäs sen mukavampi tervetulotoivotus. Kyl ny jaksaa taas. :)

Ja viälä The biisi loppuun, olkaa hyvät.

Se ymmärtää sittenki!

Pikku-H ei ennää oo kauheen pikku. Oon viime aikoina havahtunu aina vaan usseemmin siihen et se on jo ihan iso, ja kovin omaehtonen, tyllerö. Oon jotenki pitäny sitä paljo pikkusempana ku Ellastista saman ikäsenä. Varmaan suurimmaks osaks sen takia et Ellastiselta tuli järjellisiä sanoja ja piäniä lauseita jo reippaasti alle 1,5- vuatiaana. Pikku-H taas ei oo paljoo puhheenlahjoja esitelly. Ennen ku nyt. Joka päivä tullee uusia sanoja, semmosia mistä ny ainaki äitins ymmärtää mitä tarkottaa. 

Ja ku niihin viälä liittää asiayhteyteen sopivat elleet ja ympäristön, ni kas, sitähän jo ymmärtää mitä se laps haluaa. "Nano", ja kohti ojennettu vesipullo tai edellispäivänä kirkkaasti raikunu komento "Kuakkaa!". Käännyin ympäri hellan edestä ja huamasin et likka nakottaa syättötualisa. Jaa niin mitä se tahtoo? :D Ensimmäinen lauseeks tulkittava höpötyski tuli viikonloppuna. Aiheena mikäs muu ku kakkajutut. Niistä on hyvä alkaa. Kummitätins totes aamu-unilta herättynä et tarttee päästä vessaan. Hetken päästä Pikku-H mennee osottelleen kohti vessaa ja hokkee "Nono, kakka."  Nii, mitäpä siihen totteemaan muuta ku et juu, kummitäti istuu vessasa. (Nonno on siis kummitätin lempinimi, siittä toi "Nono".) Ja voi että olin ylpee. Mun lapsi ossaa ja ymmärtää.

Ja mukavaahan tiätysti on, et se puhe toimii jo toisinki päin. Ainaki jos neitiä nyt sattuu korvien käyttö kiinnostaan. Siinä kohtaa ku alkaa joku epämääränen haisu tulla vaippaosastolta ja mää huhuilen likkaa tulemaan kohti pyllynpesupaikkaa, alkaa kova kikatus ja karkuunjuakseminen. Niin, se siis ymmärtää, totteleminen onki sit seuraava askel. :) Mut kummasti se helpottaa perusarkee, ku voi toiselle sannoo et haeppa kengät tai tuappa vaippa. Ja tiätää et se ymmärtää. Lapsen kasvun snifsnif- hetkiä elellään. Sovittasko silti et se kuitenki olis viälä pikku?

Se ossaa myäs pyytää osans herkuista.
"Namnam, anna!"

Hirvimettällä, hirvimettällä...

"... me kuljemme pitkin sooitaa. Hirvimettällä, hirvimettällä, muijat keittää jo peeruunoitaaa.", hoilottaa Ellastinen. Miähen jokasyksynen hupi, mettästys, on alkanu. Aikasemmin se keskitty lähinnä peuroihin, nykyään jo hirviinki. Pari viikonloppua loka-marraskuusa se herrää aikasin, mankuu eväsleipiä ja rämpii äijälauman kans oranssi myssy pääsä pitkin lähimettiä.

Vaikka välillä (lue: aina) harmittaaki, ettei se oo viikonloppuaamuinaka köllimäsä koko perheen kesken, on se aika näppärä harrastus. Suht edullisesti saa sorkkaeläimistä pakastimen vuadeks täyteen, ei paljo tartte lähimarketin lihatiskille pysähtyä. Opiskeluaikoina jo oli aika mukavaa, ku pysty sillontällön ottaan ulkofileen pakkasesta ja paistaan kunnon pihvit. Ja onhan se aika hyvän omantunnon sapuskaa kans. Ku lihasta tykkää koko perhe, on aika mukavaa et se liha on lähiruakaa parhaimmillans. Eikä sillä, kyllä mää surutta voin syädä broileria tai nautaaki. Mut varsinka tota nautaa nyt ei tuu syätyä ku ehkä ravintolasa joskus.

Ellastinen ku alko kasvaa, piti hiukan miättiä et kuin suaraan sille nyt selostaa et mitä se isi siälä mettällä tekkee. Et sanotaanko isin nyt menneen ampumaan eläimiä, vai kiärtäiskö sen jotenki. Mut aika noppeesti se mukula sen ittekki oivalsi. Ku näki isin pyssyn kans, kysy vaan et "Tuollako isi sitten ampuu, että hirvestä tullee lihhaa?". Mitäs sitä asiaa siinä sit kiärteleen. Jo pari vuatta aikaa peuran nähdesä totes sillonen pualtoistavuatias "Pumpum."  Mettästäjän geenit. Nyt se ossaa jo kertoo et isi mennee mettälle, että saadaan ruakaa. "Isi vähän ampuu, sitten siitä kualleesta hirvestä tai peurasta tullee lihhaa. Kun syön lihhaa, minun lihakset kasvaa. Vähän niinkun raejuustostaki. Kato äiti mikä papu mulla on!"  Ja tokihan sille lapselle on kerrottu ettei mittään eläintä ammuta huvikseen, vaan ainoastaan sen mitä ruoaksi käytetään. Hyvin se on sen ymmärtäny, vaikka joskus ehdottiki et isi vois lähtee lehmämettälle, ku hän ei aina halua syädä peuraa.

Mun miälestä on aika hianoo et jo 3- vuatias tiätää mistä se ruaka tullee. Mitenkä sillä mettästämisellä tai teurastamisilla mässäilemättä, ymmärtää kuitenki et eläin kualee ja siittä kualleesta eläimestä tullee ruakaa. Et se sama tipu, mikä enon kanalasa kasvaa, on joskus koipena riisipedillä. Ihan luannollista. Et ei niinku olla viaraantunneita luannosta. Ossaa kertoo et liha ja maito tullee jostain sinne kauppaan. Ja sama homma kasvisten ja viljojenki kans. Kyl se likka tiätää et maanviljelijät kylvää viljaa et saadaan esimerkiks leipää ja puuroo. Ja et kurkut kasvaa isoisa kasvihuaneisa, et saadaan sit ostaa niitä kaupasta sen jälkeen ku omia kurkkuja ei talvella tuu.

Tämmösiä täsä hunteerasin, toivottavasti kellekkä kasvissyäjälle ei nyt tullu harmi hirvien pualesta. Yks asia, mitä on kans koittanu mukuloille (tai Ellastiselle ny toistaseks) opettaa, on se et ihmisiä on erilaisia. Toiset syä lihhaa, toiset ei. Oli miten oli, toisten valintoja tullee kunnioittaa. Kunnioittakaa teki sit meiän. :)

Ja loppukevennyksenä laulu, mikä naurattaa aina. Ainaki mein huushollisa.

Mistä on kiva viikonloppu tehty?

On ollu kiva viikonloppu. Ei mittään kummempaa, mut semmosta tavallista kivvaa. Pikkusisko, mitä ennen näin melkein joka viikko, on ollu kamalan kiireinen eikä olla nähty kahteen kuukauteen. Eli siis liian pitkään aikaan. Ja sen miästä viälä pidempään aikaan. Mut nyt ne tuli meille yäkyllään. Jee. Mukulat oli tädistä ja sedästä ihan onnesans. Viarailun kunniaks Pikku-H opetteli sanomaan "Nono", kummitätskän lempinimen siis. Liikkistä. :)

Pikkusisko paisto meille vohveleita iltapalaks.

Pelattiin lautapelejä. Se on aina kivvaa.

Tän hetkinen suasikki, Enigma. Sopivasti älynystyröitten hiaromista
ja silti hauskaa. 

Pe - la- yänä nukuttiin kunnon yäunet.
Pikku-H:n maailman sulosin unipörrö.

Mahtava sää koko viikonlopun.

"Voi jestas, mummi on ostanu uusia leekoja!"
Käytiin pitkästä aikaa mun äitilläki. 

Ps. Viime viikonloppuki oli kiva, kuvat vaan meinas unohtua. Ellastinen (ja Pikku-H) kävi vähä näyttämäsä kummeille talonrakennuksen mallia.

Kuume nousee... Taas!

Autokuume tullee aina kevväisin. Huamaat viättäväs aikaa Nettiautosa ja miättiväs kilometrimääriä ja korimalleja. Kivoja autoja huristellee joka pualella. Onneks se on kuitenki pääsääntösesti menny ohi ostamatta sitä autoo. Flunssakuume on se ärsyttävä joka keväinen, syksynen ja miksei talvinen ja kevväinenki vaiva. Viä voimat ja saa olon tyhmäks.

Sit on yks kuume, mikä tuppaa kyllään parin kuukauden sykleisä. Välillä se pikkusen hiipuu ja taas kohta nostaa päätäns. Sillon huamaa netisä surffaillesa eksyväns Pinterestin maailmaan tai sit tänne ihan vaan vahingosa. Ideat poukkoilee pääsä minkä kerkii ja kauhee hinku olis matkata Turun suuntaan. Välillä se mennee ohi ittestäns, välillä on pakko tehdä asialle jottain. Niinku ny viime kevväänä, sillon kätteen ilmesty ilmapallo. Puhun siis tiätenki tatuointikuumeesta. Asiasa on kuitenki pari piäntä muttaa...

Eka ja varmaan isoin mutta on mun ikioma Miäheni. Suuri tatuointivastustaja ja asiasta narisija. Se ei tykkää mun haaveilusta yhtään, eikä oikein niistä kuvistaka. (Tai ainaka se ei kaiken narinan jälkeen voi ennää sannoo et onpas kiva...) Erräänki kerran on Miäs kiukuisans lompsinu peuramettään mököttämmään, ku mun kuvailema "Ihan pikkunen ja siävä tähti"  muuttuki pariks isoks lelupalikaks... Pari päivää se jakso jäkättää ja marista, ja asia unohtu. Kunnes tulin kottiin "ihan vaan piänen tekstinpätkän"  kans. Krhm. Noh, ei se ennää ihan niin kiivaasti asiaan suhtaudu ku nuarempana; "Jos tatuoinnin otat, ni pellolle lennät.", sano Miäs nokkelana nuaruutens uhosa. No kuuteen vuateen en ottanukka, kunnes tajusin et eihän se nyt kyl sen asia oo mun tekemisistä ja ihosta päättää. Otin siis tatuoinnin. Ja toisen. Ja kolmannen ja neljännenki. Miäs mutisee, mut lähinnä sen takia ettei voi takkians ennää kääntääkkä.

Periaatteesa oon edelleen sitä miältä ettei se todellaka oo Miähen asia mun tekemisistä päättää, mut sit taas toisaalta... Tarttisko sitä sit hiukan tulla vastaan, onhan se Miäski jo aika monta kertaa tullu. Mutku ideoita ja halua olis, ni en niistäkä haluais tinkiä. Sallaa toivon et se joku päivä vaan sannoo et ota niin monta ku lystäät, mut sitä päivää tuskin tullee. Ideoita olis parriinki kuvvaan, piäntä asialle altistamista siis tarttis alkaa taas harrastaa. Se on itekki sillon alkuaikoina luvannu ottaa oman versions peurasta, mut ei oo viälä toteuttanu. Ja tuskin toteuttaaka, mut antas mun sit toteuttaa itteeni. Hiukan oon kateellinen pikkusiskon miähen suhtautumisesta. Se meni ja anto aikoinaan siskolle synttärilahjaks pääommaa ekkaa tatuointia varten. Ei meillä vaan. :D

Toinen mutta on tiätysti raha. Sitä ku ei nyt ainaka tällä hetkellä oo mitenkä ylimäärästä. Mittään monien satasien projekteja ei olis tiadosa, mut kyl se ykski satanen on tällä hetkellä liikaa. Vaikka sit taas toisaalta ku miättii ni onhan se ikunen sijoitus, jos esimerkiks vaikka vaatteisiin vertaa. Muita piänempiä muttia on sit nää perinteiset kyllästyksmää ja mitäs vanhana ja entäs tyäelämä. No toistaseks ei oo töitä haitannu enkä katumaanka oo ruvennu. Joku joskus hyvin sano et jos tatuoinnit on ainoo asia mikä vanhana harmittaa, ni aika hyvä elämä on ollu. Noin määki sen oon funtsinu. Ruma ja ryppynen on joka tapauksesa, ei siinä parit väriläikät paljoo tunnu. :)

Mahtavasti naamioitu karvajalka. Kuva vuaden takkaa.
Palikat ihan tuareina, tihuttavina ja rasvasina.
Mut silti, <3 

Sillon ku mää ekan tatuoinnin otin, ihmiset sano et koukkuun jäät ja lissää tullee. Mää yritin väittää et eikä, kyl mulle riittää tää yks väritön ja piäni. Vaikka sillon jo miälesä pyäri vähä värikkäämmätki versiot, ei vaan uskallus riittäny. Ikinä ei pitäs mittään vannoo. :)

Pukuleikkejä.

Meillä vaihdetaan vaatteita, meinaan monta kertaa päiväsä. Ellastinen on tulosa parhaimpaan pahimpaan turhamaisuusikkään. Pitäs olla koruja, juhlakenkää ja -mekkoo koko ajan pukemasa ja äitin meikkipussi on vaarasa. Toppahaalaria on kans kiva pukkee sandaalien kans tai sit voi tunkee mun käsilaukun täyteen tavaraa, heiluttaa sitä ja olla Täti Moonika. Ja Pikku-H tekkee tiätysti kaiken peräsä. "Lapaa, pipoo, tenkää!"  Parasta mukuloitten miälestä on tiätysti tyhjentää kenkähyllyt ja kopistella mun kengisä. Mitäs sen niin väliä, vaikkei pystysä pysysiskä. 

Oon koittanu Ellastiselle ehdottaa, jos vaihdettas päiväsä vaatteet vaan kolme kertaa. Muuten se kantaa koko vaatekaappins sisällön alakertaan, yks vaatekerta pyssyy päällä ehkä pual tuntia. Ku eka tarttee olla "prinsessa, sitten kesälyyli ja sen jälkeen onkin lumimyrsky- juhlat", onhan se ny ihan selvää ettei sillon yhdellä vaatekerralla pärjää. :D Ellastinen tykkää stailata myäs Pikku-H:n ommiin vaatteisiins sopivaks, jos isosiskolla on raitapaita ni täytyyhän sitä piänemmälläki sit. Aika liikutavvaa oikeestaan. Ja on tosta vaateinnostuksesta hyätyäki. Yleensä Ellastinen on jo pukenu ittens omasa huaneesa valmiiks, ennen ku huutelee isiä tai äitiä porttia avvaamaan. Ennen pukeminen oli yks isoimpia kiukun aiheita, mut ennää siittä ei onneks tartte vääntää. Nyt väännetään sit siittä et tartteeks taas vaihtaa vaatteet.

Kai maar noi pukuleikit on aina mukuloita kiahtonu, eräitä kertoja on tainnu itekki tultua vanhempia "viihdytettyä" muatinäytöksillä. Eikä ihan yhtä tai kahta kertaa... Ja hei, jatkuuhan ne pukuleikit joillain viälä isompanaki. Nimimerkillä "Voi ei mitkä tennarit/korkkarit/takki/mekko/farkut, kyl mää tommoset tarttisin ihan välttämättä."  Ja eräänlaista pukuleikkiä varmaan seki et tykkään kyl pukkee mukulat nätisti. Mistä liä siis tytöt moista oppinu? Peiliinkattomisen paikka, taas kerran.

"Me mennään nyt kaupunkiin."

"Minä olen Bella Ballerina!"

Melkein sopiva kenkä. Muuna asuna täys nakkeus. 

On haalarii, on tumppuu, on lakkii, on kuriksii, on välikausiii...

Toi edellinen mantra on soinu mun pääsä tän renkutuksen "on korkkariii, on leggariii"- kohdan sävelellä jo pari päivää. Ajankohtasta on siis taas välikausi. Toi maaginen sana, mistä Ellastisen elämän alkutaipaleella olin ihan hoomoilasena. Ei paljoo auennu äitinoovisille, mistä siälä Vauva- palstalla kohistiin, tai mitä ne kokeneemmat äitikontaktit oikein selitti. Eiks niinku lapsiperheisä eletäkkä syksyä tai kevättä, miks pittää sotkee joku välikausi siihen? Ihme koodikiältä.

Mut kappas vaan ku eka kevät Ellastisen elämäsä alko koittaa. Niin vaan heräsin määki tähän mystiseen välikausi- kulttiin. Ensiks meinasin et eiks ne kurahousut vuadelta -92 nyt muka kelpaa, turhaa hifistelyä kaikki muut. Mut hetkinen, vedenpitävä ei vissiin nykypäivänä tarkotakka ennää hiostavvaa kumipukua ja tönkköjä rukkasia, millä ei edes lapiosta saa otetta. Äkkiä sitä huamaski tavvaavans hankauksenkesto- arvoja ja vesipilarit summuut tecit ja suprafillit tuntu ihan luannollisilta asioilta. Siis miks ihmeesä lapsettomat siskot ei hyppiny riamusta ku löysin kirpparilta "siis laput kiinni olevat Ticketin plain rainit, yli pualet halvemmalla ku kaupasa!"  Nyt melkein jo hävettää, heh.

Ja edelleen se joka syksynen ja kevväinen metsästyksen riamu. Mistä löytää parhaat aleprosentit, kovimmat vesipilariarvot ja hianoimmat kuasit. Puhumattaka siittä tunteesta ku kädet hikkoo innostuksesta, ku oot juur tehny voittavan huudon Huuto.netisä. Ja siis tiätysti tää kahelius ulottuu ihan talvivaatteisiinki. Ja sangen tyytyväisenä voin todeta et yhtäkä ulkovaatetta en oo täydellä hinnalla ostanu, ja erittäin hyvin asians ajavat haalarit ja tykötarpeet on tytöillä aina ollu. Tän viikon saldona odottaa postisa Pikku-H:lle talvihaalari ja Ellastiselle alesta välikausihaalari ens kevvääks. Siis ens kevvääks, kuin järkevää hullua. Jostainhan ne riamut on revittävä. :D

Läpi on myäs käytynä monta äitiyspakkauslaatikollista erilaisia ulkovermeitä, yks ilta siinä meni. Mut nyt on kaapisa odottamasa tumput, lakit, kengät, villahousut ja muut. Ja voin kertoo et niitä ei oo vähän. Mut onhan se nyt ihan välttämätöntä et kummallaki mukulalla on neljät erilaiset talvikengät, kymmeniä pipoja, pari talvipukua ja öh... Nii, ja niitä välikausiversioita tiätty kans. Mut ne on sentään kiärrätetty, alesta ja mitä kaikkia hyvän omantunnon selityksiä niitä nyt onka. Osa piänistä pääsi onneks tännään likkojen pikkuserkulle hyätykäyttöön, ettei suatta vaan vintillä makkaa. Tuli hyvä miäli, ku niitten vastaanottajallekki tuli.

Siinä ne odottaa läpikäyjääns. Eipähän ainaka mukulat palele.

Maailman paras talvivaruste. Anopin kutomat
villahousut. Kiinteet sukat, ni ei aina oo kadoksisa
ja ulottuu kainaloihin. Eipähän palele selkä eikä vatta.

Ps. Verrokkina muuten kerrotakoot et äitin välikausikamppeet käsittää siskolta "ostetun" farkkutakin (ei siis senttiäkä viälä maksettu, mut kiva se käytösä on. :D ) ja hianon ulkoilutakin, rikkinäisellä vetoketjulla. Ja kesä-, välikausi- ja talvikenkinä mennee hyvin converset, villasukilla tai ilman. Ja omistan mää sentään yhden piponki. Mut mitäs äitin mittään väliä, kunhan mukuloilla on kamppeet kunnosa. Kauas on siis ajatusmaailmasa tultu niistä alkumetreistä.

"Miksi?"

Parina viime päivänä on sen verran taas äitin älynystyröitä vaivattu, et listataas oikein ylös. Kyselykausi on kiivaasa vaiheesa, kysymystä tullee toisen perrään. Toisaalta on kiva olla se kaikkitiätävä viälä ainaki jonkun aikaa, ei se niin nuukaa oo menneeks vastaukset ihan justiins. :)

"Miksi lehmät märehtivät?"
"Miksi laulussa lauletaan enkelin käsistä, niillähän on siivet? Ihan pöhkö laulu."  (PMMP:n lastenlevyltä löytyy Suojelusenkeli.)
"Miksi ihminen tarvitsee vaatteita, miksei aina voi olla nakupelle?"
"Miksi joku ruoka on pahaa, joku taas sikahyvää?"
"Miksi kalkkarokäärmeillä ei ole jalkoja?"
"Miksi kihokkikasvit syövät ötököitä?"
"Kuka on keksinyt raittiin ilman?"
"Miksi on olemassa jotain niin tyhmää kuin rahaa?"
"Miksi ihmiset juo purkista lehmänmaitoa, miksei ihmiset juo ihmisenmaitoa?"
"Miksi H. on tuppisuu tai sitten vaan hölöttää?"
"Miksi ihmisillä on lapsia?"  (Sanos muuta, tuumi äiti aamupuurokiukun aikaan... :D )

Isoja kysymyksiä piänellä ihmisellä. Eiku Wikipedia kirjanmerkkeihin.

(Kuvavarkaus googlesta vaan)